Pääkirjoitus (10.11.2010)

 

Mikähän se on, että aina joka paikkaan pitää mennä autolla. Työmaalle, kauppaan ja harrastuksiin, niin aina on penkki perseen alla. Asun koulun vieressä ja joka aamu on hirmuinen autoralli, kun vanhemmat tuovat lapsensa kouluun, jopa ne jotka asuvat puolenkilomerin päässä koulusta tuovat lapsiaan kouluun autolla. Eihän matkalla ole edes yhtään tien ylitystä. Miksi te vanhemmat kuskaatte lapsianne, laittakaa kävelemään! Tai se sählykaveri, joka tulee pelaamaan aina autolla ja asuu 200 metrin päässä salista? Kävele joskus, niin ehkä jalka liikkuisi sählyssäkin paremmin! Tai se kaveri, joka aina menee autolla töihin ja sillä on työmatkaa vain parisen kilometriä. Se kyllä käy lenkillä, hiihtää, pyöräilee, mutta autolla se töihin menee. Täysi taukkihan toi on, ei käytä hyötyliikuntaa hyväksi. Hei sehän olen minä!
 

Lokakuun alussa otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että ryhdyn kävelemään. Ensimmäisellä kävelylenkilläni oli tarkoitus mennä kuntosalille, joka on reilun kilometrin päässä kodistani. Niin oli tarkoitus, mutta matka katkesi jo 200 metrin päähän kodistani nilkan nyrjähdykseen. En päässyt kuntosalille vaan ensiapuun. Toisaalta ensiavusta sain kuntosalit käteeni, ja kepittelin muutaman päivän terveellä jalalla käsiä käyttäen eteenpäin. Miten joku voi rikkoa jalkansa kävellessä, ei se ollut hajonnut parissa viikoittaisessa sählyvuorossa, tai juoksulenkeilläkään, niin sitten kävellessä. Silloin olin sitä mieltä, että kävely ei minulle sovi ja tästä lähin, eli edelleen kuljen autolla.

Pari viikkoa turvonneella, sinisen punertavalla jalalla linkatessa, ilman sählyvuoroja, juoksu- ja pyörälenkkejä, alkaa toisaalta mieli muuttua. Jos vielä kuitenkin yrittäisi kävellä. Nyt kun jalka alkaa antaa kävelylle myöten, olen päässyt muutamia kertoja kävellen kuntosalille, kauppaan ja jopa kertaalleen kävellyt työpaikallekin. Olen huomannut, että kävely onkin erittäin mukavan miellyttävää liikkumista. On tullut kävellessä mieleen lapsuuden ajat, jolloin Reima Salosen innoittama meillä oli kavereiden kesken aina kävelykisoja. Tai ne jääkiekkotreenit, mihin aina mentiin kävellen varustekassia raahaten. Tai koulumatkat, johon en koskaan mennyt autolla, vaan aina kävellen. Minähän olen kävellyt ennen, mutta mihin olen kävelemisen unohtanut. Onko se jäänyt kiireeseen, ei! Se on jäänyt laiskuuteen ja hyvinvoinnin tunteeseen. Uskon, että olen saanut herätyksen, kävelyherätyksen! Tulen tästä lähin kävelemään paljon enemmän kun ennen. Lisäksi tulen valistamaan kävelyn ihanuudesta muille, jatkossa myös tämän lehden palstoilla. KÄVELKÄÄMME !

Timo Reinikainen
toiminnanjohtaja
Savonlinnan Seudun Liikunta ry